Kuvittele, että joku ojentaa sinulle tyhjän kartan: ei teitä, ei kaupunkeja, ei edes reunoja. Alareunaan on painettu vain: "Päivitä myöhemmin." Se on niin absurdia, että melkein naurattaa – ja silti se kuvaa hyvin sitä, miltä tulevaisuus tuntuu juuri nyt. Sinun pitäisi tietää, mitä opetella ja mitä haluat tehdä isona, mutta kukaan ei oikeasti tiedä, miltä työelämä näyttää kymmenen vuoden päästä. En tiedä minäkään, enkä aio teeskennellä. Minulla ei ole kristallipalloa, ei salaista työmarkkinakarttaa eikä valmista reittiä. Olen rakentanut järjestelmiä, rikkonut niitä, korjannut niitä ja tehnyt välillä ratkaisuja, jotka näyttivät järjettömiltä – kunnes vuosia myöhemmin ymmärsin, miksi ne toimivat. Silti pidän itseäni edelleen keltanokkana. Yksi asia on kuitenkin selvinnyt: sinun ei tarvitse odottaa, että joku antaa luvan opetella tätä maailmaa.
Ei ole olemassa oikeaa listaa siitä, mitä sinun pitäisi osata. Tekoäly voi tänään kirjoittaa, koodata, tehdä kuvia ja analysoida tietoa. Se voi hoitaa tehtäviä, joihin vielä muutama vuosi sitten piti opiskella vuosia – tai ainakin se tuottaa nopeasti jotakin, joka muistuttaa lopputulosta. Siksi on ihan aiheellista kysyä: mitä helvettiä minun sitten pitäisi opetella? Vastaus on epämukava: kukaan ei tiedä varmasti. Osa työtehtävistä katoaa, osa muuttuu, joitakin syntyy. Osa tämän päivän hienoilta kuulostavista tekoälyammateista voi kadota ennen kuin niihin ehditään rakentaa tutkinto-ohjelmaa. Monet huomisen ammateista ovat todennäköisesti vielä nimeämättä. Kuka niiden nimet keksii? Ehkä joku, joka ei vielä tiedä olevansa matkalla sinne.
Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteikö sinulla olisi mitään tehtävissä. Kun työkalut muuttuvat nopeasti, tärkeäksi tulee kyky opetella, kokeilla, arvioida ja rakentaa. Ei siksi, että kaikkien pitäisi ruveta ohjelmoijiksi, vaan siksi, että teknologia koskettaa pian taidetta, terveydenhuoltoa, rakentamista, musiikkia, koulutusta, tutkimusta, viestintää, käsityötä – ja sitä, miten etsimme tietoa ja päätämme, mihin uskomme. Ei ole yhdentekevää, kuka pääsee vaikuttamaan siihen, miten näitä työkaluja käytetään.
Aloittaminen ei vaadi lähtötasoa. Et tarvitse täydellistä projektia, teknistä sanastoa, korkeakoulututkintoa etkä edes varmuutta siitä, mitä olet tekemässä. Ensimmäiseksi tarvitset uteliaisuuden. Sitten voit kysyä kysymyksiä juuri sillä tasolla, jolla olet: mikä on sovellusliittymä (siis tapa, jolla ohjelmat puhuvat toisilleen), miksi sellainen tarvitaan, mitä riskejä tähän liittyy, voinko rakentaa tämän ilman sitä. Parin kuukauden päästä saatat huomata puhuvasi asioista, joille ei alussa ollut edes sanoja – niin minulle kävi terminaalin kanssa. Se on vähän kuin kyselisi, miksi kello käy, ja huomaisi yhtäkkiä istuvansa kellosepän pajassa.
Kysyminen on kuitenkin eri asia kuin kopioiminen. Tämä on iso mutta. Tekoäly voi auttaa oppimaan, mutta se voi myös auttaa olemaan oppimatta. Jos annat sille tehtävän, otat vastauksen ja kopioit sen tarkistamatta, kone teki työn. Jos sanot: "Selitä tämä niin, että ymmärrän, miksi tämä toimii", tilanne muuttuu. Jos kysyt: "Mitä tässä voi mennä väärin?" tai tuot itse virheen ja kysyt: "Miksi tämä hajosi?", alat rakentaa omaa ymmärrystä. Mikään näistä koneista ei ole taikanappi. Siksi samoja kysymyksiä kannattaa esittää myös sille, mitä ammattilaiset rakentavat: mitä kone tekee, mitä se ei saa tehdä, mihin väite perustuu, mikä on varmistettu ja mikä vasta aavistus, mitä kone muutti ja kuka tekee lopullisen päätöksen. Sinä voit kysyä tällaisia kysymyksiä keneltä tahansa – myös itseltäsi.
Koulu voi antaa paljon, mutta se on yksi paikka oppia, ei ainoa. Monessa paikassa koulutusjärjestelmä ei ehdi omaksua uutta teknologiaa samassa tahdissa kuin maailma muuttuu. Siksi oppimista tapahtuu väistämättä myös projekteissa, kaveriporukoissa, verkossa, avoimen lähdekoodin projekteissa, pienissä kokeissa ja epäonnistuneissa prototyypeissä – ja sellaisissa typerissä ideoissa, jotka puolen vuoden päästä näyttävät yhtäkkiä kiinnostavilta. Hyvä opettaminen voisi olla useammin sitä, että joku sanoo: "Tässä on ongelma, katsotaan yhdessä, miten sitä voisi lähestyä." Silloin opettaminen ei tarkoita, että yksi ihminen tietää kaiken ja muut kuuntelevat. Se voi olla yhteistä tutkimista.
Minulle on tärkeää sanoa ääneen: en yritä rakentaa itsestäni kuvaa ihmisestä, jolla on kaikki vastaukset. Ei ole. Teen virheitä, joudun tarkistamaan asioita ja rakentamaan kokonaisia osia uudelleen, koska ensimmäinen ratkaisu oli huono. Juuri siksi prosessi kiinnostaa minua. Asiantuntijuus ei mielestäni tarkoita kykyä teeskennellä, ettei epävarmuutta ole. Arvokkaampaa on osata sanoa: "Tätä en tiedä vielä. Selvitetään." Jos joku nuori tulee mukaan ja tietää jostakin asiasta enemmän kuin minä, erinomaista: silloin minä opin. Jos hän ei tiedä mitään, sekin käy: aloitetaan alusta.
Kun tekoälystä puhutaan, nuoret asetetaan helposti kohteeksi: miten tekoäly vaikuttaa heihin, miten heitä valvotaan, miten estetään huijaaminen, miten heitä suojellaan. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä. Mutta joukosta puuttuu yksi: mitä nuoret itse voisivat rakentaa tekoälyn avulla? On eri asia, että teknologia tapahtuu sinulle, kuin että alat itse koskea koneeseen, purkaa sitä, kysyä miksi, muuttaa sen sääntöjä ja rakentaa sen päälle jotain omaa. Silloin suhde teknologiaan muuttuu.
Jos tulevaisuus ahdistaa, se ei tarkoita, että olisit väärässä. Se on aidosti epävarma, enkä halua väittää, että kaikki menee varmasti hyvin. En tiedä, meneekö. Mutta epävarmuus ei tarkoita toimintakyvyttömyyttä. Sen sijaan voimme rakentaa uusia tapoja oppia ja avoimempia tekoälyjärjestelmiä – työkaluja, jotka auttavat ymmärtämään koneen toimintaa, eivät piilota sitä. Sellaista voi tehdä myös suomeksi. Taide, tutkimus, ohjelmointi, filosofia, musiikki ja psykologia voivat kohdata, vaikka joku väittää niiden välillä olevan seinän. Usein seinä on piirretty paperille, eikä sitä ole todellisuudessa.
Lopuksi tämä on kutsu. Jos olet nuori ja tällaiset asiat kiinnostavat, lähtökohtani on yksinkertainen: lähtötasolla ei ole väliä. Se, joka osaa enemmän, voi tulla opettamaan; samalla tasolla olevan kanssa voidaan tutkia yhdessä; ja jos mikään ei ole vielä tuttua, aloitetaan ensimmäisestä kysymyksestä. Tärkeämpää on se, haluatko ymmärtää ja tehdä.
Minusta olisi sekä absurdia että surullista, jos tulevaisuus jätettäisiin vain suurille teknologiayrityksille, poliitikoille, sijoittajille ja ihmisille, joilla on oikeanvärinen kulkulupa konferenssiin. Nuorilla pitäisi olla oikeus olla mukana rakentamassa sitä maailmaa, jossa he itse joutuvat elämään – ei vain käyttäjinä, ei vain työvoimana, ei vain datana, vaan rakentajina. Sinun ei tarvitse tietää vielä, mikä sinusta tulee. Tässä maailmassa se olisi kohtuuton vaatimus. Kartan voi jättää auki ja päivittää myöhemmin. Riittää, että löydät tänään jotakin, josta haluat ymmärtää vähän enemmän kuin eilen. Siitä voi aloittaa.