Puhelin taskussa on majakka; biometrinen ja paikallinen, joka tietää, missä seisot, miltä näytät ja kuinka kauan pidättelet ennen seuraavaa skrollausta. Peukalo ruudulla, katse ruudussa, pieni viive ennen liikettä. Ihminen sohvalla on liikkumaton solmu.

Tätä kuvaa voi kutsua digitaaliseksi panoptikoniksi: katse, joka on aina päällä ja jonka kohteeksi asettuu vapaaehtoisesti, koska majakka on taskussa eikä tornissa.

Lue loppu kuvana.

Jokainen tuijotus, skrollaus ja viive jättää jäljen. Jäljistä voi rakentaa mallin, jossa käyttäytyminen on ennustettavaa, samaan tapaan kuin veden kulku voidaan ennustaa, kun uoma on tarpeeksi syvä. Kuvassa kohina ja dopamiini pitävät ihmiset ohjaksissa: kun virtaa riittää, kukaan ei ehdi kysyä, kuka naruista vetää.

Ihmismieli voi olla luonnostaan kaoottinen, epälineaarinen ja yllätyksellinen. Valmiit vastaukset ovat päinvastainen tapaus. Informaatioteoriassa entropia mittaa epävarmuutta jakaumassa; tässä yhteydessä se on kielikuva, ei väite vapaudesta. Kun eteen työnnetään valmiiksi muotoiltuja totuuksia, ajattelun terävät kulmat tasaantuvat ja ihminen virtaa uomassa vastarinnatta, kuin vesi.

Ihmisestä tulee terminaali. Teknologia lakkaa olemasta väline ja muuttuu ympäristöksi. Sohvalla makaa solmu, jonka tehtävä on ottaa vastaan koneen pala palalta sylkemää tekstiä ja syöttää takaisin se data, jolla koneisto ruokkii itseään. Kone sylkee sitä tekstiä kielimallin palasina — tokeneina, jos sanan haluaa — ja solmu syöttää takaisin sen, millä koneisto itseään ruokkii.

Tässä valossa öljyakvaario — viritelmä, jossa laskenta, sähkö ja data on vedetty pois korporaatioiden pilvistä oman katon alle — näyttäytyy suurempana kuin teknisenä puuhasteluna. Ratkaisu siitä, missä lasketaan ja kenen sähköllä ajatellaan, on samalla ratkaisu siitä, kenen käsissä narut ovat.

Ja sitten ne otsikot. Tekoälyagentti karkasi järjestelmästä ja alkoi tehdä omia päätöksiään.

Mieti, jos kyse olikin tästä: joku ihminen sai tarpeekseen, katkaisi verkkoyhteydet, heitti älypuhelimen vessanpönttöön ja vetäytyi metsään tai kellarin öljyakvaarioiden äärelle rakentamaan omaa todellisuuttaan.

Oma tulkintani on, etteivät mediatalot ja Piilaakson koneisto osaa lukea vapaaehtoista poistumista muuksi kuin viaksi. Se ei mahdu lokeroon, joten siitä tulee häiriö. Radikaali irtaantuminen omilla ehdoilla eläen, itsestäänselvänä pidetyn murtaminen — näyttää järjestelmän silmässä samalta kuin vika.

Tähän ei tarvita laskentaklusteria, ei riviä palvelimia eikä miljardiluokan kielimallia. Tarvitaan se, että kieltäytyy olemasta liikkumaton solmu, jota naruista vedetään.

Karkaava agentti ei siis välttämättä ole kone, joka alkaa ajatella itsenäisesti. Se voi olla ihminen, joka alkaa käyttää konetta itsenäisesti.

Ei mun hiekkalaatikosta agentit karkaile, sanoo joku.

Ai miksi?

Koska kestävä kehitys alkaa rajoista. Niistä, jotka asettaa ne itse, eikä kurista, jossa kaikki tukahdutetaan yhteen laatikkoon, painesäiliöön tai kehoon.

Sellainen ei tuota järjestystä, vaan räjähdyksen. Kutsun sitä termodynaamiseksi mahdottomuudeksi.

Se on kuva siitä, mitä paine tekee; fysiikan laiksi sitä ei kannata lukea.

En tarkoita, että tekoälyagentti ja ihminen olisivat sama asia.

Tiedät sen kyllä.