Kun puhutaan tekoälystä ja taiteesta, kysymykset tuntuvat toistavan itseään. Voiko tekoäly tehdä taidetta? Onko koneen tekemä musiikki aitoa? Viekö se kuvittajan työt? Nämä ovat aiheellisia kysymyksiä, mutta ne saattavat olla liian pieniä siihen nähden, mitä ympärillä tapahtuu.

Minua kiinnostaa enemmän toinen mahdollisuus. Entä jos käsitys itse teoksesta on hitaasti muuttumassa? Tekoäly voi kasvattaa kuvien määrää, mutta samalla teos alkaa olla yhtä aikaa musiikkia, hahmo, tarina, ohjelmisto ja kokonainen maailma.

Kun teos ei olekaan yksi asia

Jo nyt yksi ihminen voi tehdä asioita, joihin vielä hetki sitten olisi tarvittu kokonainen tuotantoryhmä. Musiikkia, kuvia, videoita, tekstiä, animaatiota, käyttöliittymiä ja virtuaalisia hahmoja voi yhdistää samaan projektiin ilman, että jokaisessa vaiheessa tarvitsee vaihtaa tuotantokoneistoa. Taiteenlajien välisten rajojen hämärtyminen on kuvan tekemisen nopeutumista kiinnostavampi muutos. Biisi voi olla samalla hahmo, hahmo verkkosivu, verkkosivu tarina, tarina peli, ja peli voi tuottaa musiikkia, joka reagoi yleisöön. Silloin kysymys siitä, mikä teoksen formaatti on, alkaa tuntua vanhalta.

Kuvitellaan vaikka virtuaaliartisti, joka elää pelin, musiikin ja sosiaalisen median päivitysten rajapinnassa: sillä on oma historiansa, kielensä ja tapansa reagoida yleisöön, eikä sen tuotoksista voi sanoa, mikä niistä on ”se teos”. Esimerkki on kuvitteellinen, mutta se tiivistää sen, millaiseen suuntaan eri välineiden yhdistely voi viedä.

Ehkä tulevaisuuden taiteilija ei aina tee yksittäistä teosta. Hän saattaa rakentaa ympäristön, josta teoksia voi syntyä, tai hahmon, jolla on oma kieli, historia ja tapa käyttäytyä, tai järjestelmän, joka muuttuu sen mukaan, kuka sitä käyttää. Tämä ei tarkoita, että maalaus, kirja tai kolmen minuutin pop-kappale katoaisivat. Todennäköisesti käy päinvastoin: mitä enemmän uusia muotoja syntyy, sitä kiinnostavammaksi myös vanha rajattu muoto voi tulla. Mutta ympärille ilmestyy jotain uutta. Taiteesta tulee toisinaan vähemmän objekti ja enemmän elävä järjestelmä.

Ja siinä kohtaa mukaan tulee kysymys, joka on perinteisesti kuulunut tietoturvan ja identiteetinhallinnan alueelle: miten tiedämme, mikä on aitoa, kuka on vastuussa ja kuka on antanut luvan? Runoilijan ei tarvitse opiskella palomuureja. Identiteettiä, ohjelmistoa, automaatiota ja generatiivisuutta sisältävän teoksen kohdalla on silti pystyttävä sanomaan, mikä kuuluu kenellekin.

Kopioinnin kohteena on nyt myös ihminen

Kopiointi ei tietenkään ole uusi ilmiö. Taidehistoria on täynnä lainaamista, jäljittelyä, remixejä, väärennöksiä ja vaikutteita, joita on otettu vähän enemmän kuin on myöhemmin muistettu mainita. Digitaalisuuskaan ei aloittanut tätä; se vain teki kopioinnista lähes kitkatonta. Generatiiviset järjestelmät lisäävät tähän vielä yhden kerroksen. Valmiin teoksen lisäksi kopioinnin kohteena ovat ääni, kasvot, tyyli, hahmo ja tapa kirjoittaa. Jo nyt ääntä, kasvoja ja tyyliä voidaan jäljitellä uskottavasti; kokonaisen julkisen persoonan uskottava kopiointi on kuitenkin vielä kehittyvä alue. Jossain vaiheessa voi olla mahdollista tuottaa uskottavaa uutta materiaalia ihmiseltä, joka ei ole osallistunut sen tekemiseen millään tavalla.

Tästä tulee minusta paljon kiinnostavampi ongelma kuin ikuinen väittely siitä, onko tekoälytaide oikeaa taidetta. Jos näen verkossa uuden kappaleen artistilta, haluan ehkä tulevaisuudessa tietää muutakin kuin sen, kuulostaako se aidolta. Haluan tietää, julkaisiko artisti tämän oikeasti, oliko hänen äänensä käyttöön lupa, kuka aloitti tuotannon, mitä materiaalia siinä käytettiin, onko teosta muokattu julkaisun jälkeen ja onko kyse virallisesta teoksesta, fanityöstä, parodiasta vai väärennöksestä. Nämä eivät ole enää pelkästään tekijänoikeuskysymyksiä, vaan myös alkuperän ja toimijuuden kysymyksiä.

Alkuperästä tulee osa teosta

Tässä kohtaa taide alkaa muistuttaa ohjelmistoja. Ohjelmistossa ei riitä, että tiedosto näyttää oikealta; halutaan tietää, mistä se tuli, kuka sen julkaisi ja onko sitä muutettu matkalla. Sama ajatus voi tulla kulttuuriin osana teoksen rakennetta, ilman ruudulle lyötyä ”AI VERIFIED” -leimaa. Teoksella voisi olla historia: kuka loi ensimmäisen version, kuka sai muokata sitä, mikä osa syntyi ihmiseltä, mikä koneellisessa prosessissa, mihin käyttöön tekijä on antanut luvan, mikä julkaisu on alkuperäinen ja mikä myöhempi johdannainen. Tätä voisi kutsua digitaaliseksi provenanciksi, teoksen jäljitettäväksi alkuperäksi.

Tässä on kuitenkin ansa. Jos tästä tehdään liian raskas tekninen järjestelmä, taiteesta tulee jälleen kerran jonkun muun hallitsema alue. En haluaisi tulevaisuutta, jossa jokainen kuva tarvitsee viisi sertifikaattia ja jonkin kansainvälisen megayhtiön hyväksynnän ollakseen ”aito”. Se olisi tehokas tapa tappaa juuri se vapaus, jota taiteessa pitäisi suojella.

Alkuperämerkintä ei saa ryhtyä taiteen tuomariksi

Alkuperämerkinnän kiinnostava tehtävä taiteessa ei siksi ehkä ole päättää, mikä on taidetta. Sen pitäisi auttaa vastaamaan paljon rajatumpaan kysymykseen: kuka teki mitä ja millä luvalla? Taiteen arvoa siitä ei voi päätellä. Surkea kappale voi olla täysin autenttinen, upea teos täysin anonyymi, parodia voi tarkoituksella jäljitellä alkuperäistä, ja remix voi olla kulttuurisesti arvokkaampi kuin materiaali, josta se syntyi. Tekninen järjestelmä ei saisi alkaa toimia esteettisenä tuomarina. Mutta se voisi tarjota tietoa, jonka pohjalta luovan lainaamisen ja identiteetin väärentämisen ero voidaan tehdä – se ei tekisi erottelua itse. Erottelu on viime kädessä oikeudellinen ja kulttuurinen arvio, johon metatieto antaa vain aineksia.

Yhtä tärkeää on muistaa, ettei mikään tekninen jälki ole idioottivarma. Se voidaan riisua, väärentää tai kadottaa vaikkapa kuvakaappauksessa. Silti jo se, että jälki puuttuu, on itsessään tieto.

Tämä erottelu voi muuttua tärkeäksi, koska jos mikä tahansa ääni, kuva tai persoona voidaan tuottaa uskottavasti uudelleen, pelkkä sisältö ei enää välttämättä todista omaa alkuperäänsä. Aitous alkaa silloin tarkoittaa teoksen, tekijän ja tapahtumaketjun välistä suhdetta.

Vapaus tarvitsee rajan

Ehkä tämä vaikuttaa lopulta myös siihen, miten taidetta tehdään. Materiaalin rinnalla taiteilijan hallittavaksi tulee oma digitaalinen identiteetti. Millä ehdoilla ääntäni saa käyttää? Saako hahmoani jatkaa joku toinen? Voiko yleisö tehdä tästä teoksesta omia versioitaan? Missä kohtaa fanitaide muuttuu viralliseksi osaksi maailmaa? Voiko teoksella olla useita tekijöitä, joista osa on ihmisiä ja osa taas itsenäisesti toimivia ohjelmistoja, jotka tuottavat sisältöä ilman ihmisen välintuloa? Kuka saa julkaista uuden version?

Tässä taide alkaa lähestyä jotain, mikä muistuttaa yhtä aikaa kulttuuria, ohjelmistoa ja yhteisöä. Se on minusta paljon kiinnostavampi tulevaisuus kuin ajatus siitä, että tekoäly vain tekee meille enemmän kuvia.

Ehkä seuraava suuri muutos taiteessa tapahtuu teoksen rajoissa uuden tyylisuunnan sijaan. Valmis objekti voi laajentua prosessiksi, prosessi maailmaksi, ja maailma voi saada rakentamiseen osallistuvan yleisön. Mitä avoimemmaksi tämä kaikki muuttuu, sitä tärkeämmäksi käy hyvin arkinen asia: avoimuus ei tarkoita, ettei kenelläkään enää olisi oikeutta päättää omasta työstään tai identiteetistään.

Siksi digitaalisesta alkuperästä ei ehkä tulevaisuudessa tule taiteen ulkopuolista teknistä lisäosaa. Se voi olla yksi rakenteista, jotka mahdollistavat uudenlaisen taiteen syntymisen ilman, että samalla menetetään kokonaan käsitys tekijyydestä. Ja ehkä siinä on koko kiinnostavin paradoksi: mitä vapaammaksi taide teknologian avulla muuttuu, sitä tärkeämmäksi tulee tietää, missä kulkee vapaaehtoisuuden raja.