Kirjoitan osan teksteistä täysin itse. Osa taas syntyy vanhoista muistiinpanoista ja keskeneräisistä ajatuksista, joita siistin, järjestän ja avaan – ja siihen käytän myös kielimalleja. Siksi kysymykseen “kuka kirjoitti tämän tekstin?” ei ole enää yhtä siistiä vastausta kuin ennen.
Ennen vastaus näytti helpolta: kirjoittaja oli se, joka istui näppäimistöllä. Todellisuudessa tekijyys on ollut neuvoteltavaa jo ennen kielimalleja – kustannustoimittajat, kääntäjät ja ghostwriterit ovat tehneet saman kysymyksen näkyväksi jo aiemmin. Kielimalli kuitenkin tuo kerrokset esiin uudella tavalla.
Kielimalli on ohjelma, joka on koulutettu valtavalla tekstimäärällä ennustamaan, mikä sana todennäköisesti seuraa. Se ei ymmärrä sisältöä samalla tavalla kuin ihminen, eikä sillä ole omia tavoitteita. Sille voi antaa raakatekstin ja pyytää sitä järjestämään sen luettavampaan muotoon – mutta se ei valitse näkökulmaa, hyväksy sävyä eikä ota vastuuta.
Yksi kysymys, monta kerrosta
Ajatus, kieli, rakenne, näkökulma, sävy ja lopullinen julkaisupäätös – tekstiin vaikuttaa monta valintaa, joita sanat eivät suoraan paljasta. Kun kone tulee mukaan, nämä kerrokset erottuvat toisistaan.
Minulle on kertynyt vuosien varrella paljon materiaalia: runoja, esseitä, muistiinpanoja, ajatuksia. Osa on valmista julkaistavaksi sellaisenaan. Osa on raakaa aineistoa, jota siistin ja järjestän. En käytä kielimallia siksi, että haluaisin piilottaa oman ääneni tai ulkoistaa ajattelun, vaan siksi, että keskeneräisiä ajatuksia on helpompi saada luettavampaan muotoon, kun joku auttaa jäsentämään.
Kielimalli työkaluna, ei näkymättömänä kirjoittajana
Olen säilyttänyt alkuperäiset tekstit ja ajatukset. Haluan itse nähdä, mikä on ollut alkuperäinen havainto, mikä myöhempi muotoilu ja missä kohtaa kone on tullut mukaan.
Julkisesti löytyy myös paljon tekstiä, jonka olen kirjoittanut täysin itse. Kun vertaan sitä uudempiin teksteihin, minulle tärkeintä ei ole se, näkyykö koneen jälki lauserakenteissa tai rytmissä. Koneen ja ihmisen tekstin erottamista myös tutkitaan, mutta minulle tärkeämpää on se, onko sisällöllinen lanka säilynyt.
Mitkä aiheet toistuvat? Miten hahmotan ongelmia? Mihin kiinnitän huomion? Mitkä kysymykset palaavat vuodesta toiseen?
Siinä kohtaa tekijyys alkaa näyttää erilaiselta kuin kysymys siitä, kuka painoi jokaista näppäintä.
Kirjoittaminen ei ole vain sanojen tuottamista. Se on havaintojen valintaa, näkökulman rajaamista, asioiden yhdistämistä, sävyn hyväksymistä ja lopulta sitä, että päätän julkaista tekstin omalla nimelläni ja vastaan siitä.
Jos kielimalli auttaa minua tekemään sekavasta muistiinpanosta luettavan, se on osa työprosessia. Jos kirjoitan runon alusta loppuun itse, sekin on osa työprosessia. Jos syötän vuosia vanhan raakatekstin koneelle ja pyydän sitä jäsentämään ajatuksen paremmin näkyviin, alkuperäinen ajatus ei siksi lakkaa olemasta minun – mutta minun on tarkistettava, vastaako lopputulos alkuperäistä ajatusta. Kielellinen muotoilu voi muuttaa painotuksia ja kadottaa vivahteita.
Tässä on hyvä erottaa kaksi asiaa: sisällöllinen tekijyys ja oikeudellinen tekijyys. Se, että ajatus on minun, voi pitää paikkansa. Mutta kun kielimalli on muotoillut ilmaisun, tilanne voi olla oikeudellisesti harmaa – tekijänoikeus suojaa ilmaisua, ei ajatusta, ja koneen muotoileman tekstin oikeudellinen asema ei ole aina yksiselitteinen.
Koneen osuus ei katoa sillä, etten mainitsisi sitä. Koska en halua antaa väärää kuvaa, mainitsen koneen osuuden silloin, kun se on olennaista. Joissain teksteissä koneen rytmi näkyy enemmän, joissain vähemmän, joissain ei lainkaan. Minulle olennaisempaa on, että tiedän itse, mistä teksti tuli, ja että voin tarvittaessa palata alkuperäiseen versioon.
Mitä tekijyys oikein on?
Tässä mielessä kielimalli on minulle enemmän editointipöytä, sparraaja ja rakenteen työkalu kuin mystinen kirjoittaja, jolle vain annetaan aihe ja odotetaan valmista tuotetta.
Lopullinen päätös jää minulle. Valitsen, mitä julkaistaan. Julkaisematta jää se, mikä ei tunnu oikealta. Korjaan sen, mikä ei vastaa ajatusta. Ja vastuu siitä, mitä sivulla lukee, on minun.
Kuka sitten kirjoitti tämän tekstin?
Siksi vastaus ei ole aina yksikäsitteinen. Joskus se on: minä. Joskus: minä, käyttäen kielimallia apuna. Joskus: vanha tekstini, jonka olen siistinyt nykyiseen muotoon koneen avulla. Ja joskus prosessi on näiden kaikkien yhdistelmä.
Minusta tämä ei tee tekijyydestä vähemmän kiinnostavaa. Päinvastoin: se pakottaa kysymään tarkemmin, mitä tekijyys oikeastaan tarkoittaa.
Onko tekijä se, joka kirjoitti jokaisen lauseen? Se, joka keksi ajatuksen? Se, joka valitsi näkökulman? Se, joka rakensi kokonaisuuden? Vai se, joka lopulta sanoi:
Tämä on minun tekstini. Tämän minä hyväksyn ja tämän minä julkaisen.