Onko oppilas, joka sanoo vihaavansa matematiikkaa, oikeasti pettynyt aiheeseen – vai siihen, miten aihe tulee vastaan? Tämä kysymys on seurannut minua siitä lähtien, kun aloin seurata opettajaveljeäni työssään.
Minulla on isoveli, joka on opettaja. Arvostan häntä ennen kaikkea siksi, että hän lähestyy oppilasta ennen oppiainetta. Hän ei oleta, että samaan asiaan pitää päästä sisälle samaa reittiä. Kun aihe ei avaudu, hän vaihtaa näkökulmaa: lukee ääneen, piirtää, keksii vertauksen tai etsii esimerkin, joka tekee asiasta edes vähän todellisen. Hänelle se on tapa olla, ei hieno pedagoginen termi.
Mistä tässä on kysymys: kyvyt eivät jakaudu siisteihin riveihin
Ihmisen kyvyt eivät jakaudu siisteihin riveihin. Sama oppilas voi olla matematiikassa pahasti hukassa ja samalla taitava tietotekniikassa. Toinen voi kirjoittaa esseetä kömpelösti mutta rakentaa runoon omaperäisiä assosiaatioita. Joku ei osaa selittää ajatustaan kokeessa, mutta huomaa kuvissa ja rakenteissa yhteyksiä, joita muut eivät näe.
Koulu mittaa kykyjä väistämättä rajatuilla tavoilla, ja opetus, arviointi ja rytmi on usein suunniteltu sen oletuksen varaan, että kaikki etenevät suunnilleen samaan tahtiin. Silloin syntyy helposti väärinkäsitys: vaikeus alkaa näyttää osaamisen puutteelta.
Epätasainen kykyprofiili ei kuitenkaan yksiselitteisesti kerro, että oppimista tapahtuu – se voi kertoa myös siitä, että oppilas tarvitsee tukea. Se voi olla merkki siitä, että oppiminen kulkee toista reittiä kuin opetussuunnitelma olettaa, mutta yhtä hyvin merkki tuen tarpeesta. Tärkeintä on olla lukitsematta tulkintaa liian aikaisin. Kun kykyä mitataan vain yhdellä tavalla, vahvuus voi jäädä näkymättömiin, mutta sama epätasaisuus voi myös olla signaali, joka vaatii lisäselvittelyä.
Kun vaikeus näyttää osaamisen puutteelta
Ulospäin kaksi tilannetta voivat näyttää samalta: oppilas ei tee tehtävää. Taustalla voi kuitenkin olla monta eri asiaa. Joskus kiinnostus puuttuu kokonaan. Joskus kiinnostukseen ei ole vielä löytynyt yhteyttä – ja silloin kiinnostuksen puute on usein seuraus, ei syy. Joskus kyse on väsymyksestä, ryhmäpaineesta, elämäntilanteesta tai oppimisvaikeudesta, joka tarvitsee tukea.
Nämä muodostavat jatkumon. Opettajan ensimmäinen tehtävä on pitää tulkinta avoimena ja etsiä lisää tietoa ennen johtopäätöstä.
Kun ihminen ei löydä yhteyttä aiheeseen, hän ei välttämättä ole kyvytön – hän voi olla väärällä ovella. Jos sisäänkäynti asiaan on väärässä paikassa, ihminen voi viettää vuosia luullen, ettei rakennus kiinnosta häntä. Vaikka hän ei vain ole koskaan löytänyt ovea.
Tämä ei tarkoita, etteikö todellisia oppimisvaikeuksia olisi olemassa. Esimerkiksi dyskalkulia on neurokognitiivisesti todellinen, eikä käyttöliittymämetafora saa ohittaa sitä. Opettajan täytyy tuntea myös oppimisvaikeuksien tunnistamisen keinoja ja osata ohjata eteenpäin silloin, kun kyse on muusta kuin ”väärästä ovesta”.
Käyttöliittymäongelma vai kykyongelma?
Käytän tarkoituksella metaforaa: oppilaan ”heikkous” voi joskus olla enemmän käyttöliittymäongelma kuin kykyongelma. Vaikeus voi syntyä tavasta, jolla asia tuodaan oppijan luokse.
Metaforalla on rajansa. Se ei sovi kaikkiin oppimisvaikeuksiin eikä se saa kieltää neurokognitiivista taustaa. Mutta jos selitys ei kohtaa juuri tätä oppilasta, rohkeus kokeilla toista ovea on taito, jota voi harjoitella.
Tunnistan tämän itsessäni. Vihasin pitkään matematiikkaa ja pidin monia teknisiä asioita vieraina. Olisin voinut päätellä, ettei ala vain kiinnosta minua. Viime vuosina käsitykseni muuttui, kun löysin toisen tavan lähestyä asiaa. Kovempi yrittäminen ei ollut ratkaiseva muutos.
Vahvuus siltana vaikeaan asiaan
Tällaista ajattelua voi kutsua vahvuusperustaiseksi, mutta tärkeintä on suunta: selvitetään, minkä kautta tämä ihminen pääsee asiaan sisälle. Jokaisesta aiheesta ei tarvitse tehdä viihdettä eikä jokaiselle oppilaalle rakentaa omaa opetussuunnitelmaa.
Vahvuus ei ole vain ”kiva juttu” tai harrastus. Se on tapa ajatella ja selittää. Oppilas, joka on tottunut ratkomaan ongelmia tietokoneen kanssa, voi päästä matematiikkaan kiinni vaikkapa algoritmisten ongelmien kautta. Oppilas, joka ajattelee kuvina, voi hahmottaa kirjoittamisen rakenteen piirtämällä. Historiaa rakastava voi kohdata fysiikan jonkin keksinnön tai keksijän kautta.
On rehellistä sanoa, että ajatus vahvuudesta sillanrakentajana on ehdotus, ei vahvistettu tutkimustulos. Se voi toimia – mutta se toimii vasta, kun vahvuus kytketään konkreettisesti tehtävään ja oppilaan ajatteluun, ei pelkkänä keskusteluna siitä, mistä oppilas pitää. Sellaisena se on kokeilemisen arvoinen, koska se on halpa, inhimillinen ja avaa usein uuden suunnan.
Mitä tekoäly on näyttänyt – ja mitä se ei korvaa
Oma kokemukseni kielimalleista havainnollistaa tätä. Kun aloin käyttää kielimalleja ajatteluni tukena, pystyin kysymään saman asian uudestaan eri tavalla. Pyysin esimerkkejä asioista, jotka jo ymmärsin. Kysyin, miksi jokin kaava on olemassa, ennen kuin yritin opetella käyttämään sitä. Kuljin sivureittiä ja palasin takaisin. Yhtäkkiä osa asioista, joita olin pitänyt tylsinä, alkoi kiinnostaa. Matematiikan alta alkoi näkyä rakenteita, teknologian alta syitä ja järjestelmiä.
En kuitenkaan ajattele, että ratkaisu olisi ”tekoäly kouluun ja ongelma hoidettu”. Kielimalli ei tunne oppilasta samalla tavalla kuin hyvä opettaja. Se ei näe luokkahuonetta, elämäntilannetta, ilmettä tai sitä hiljaista hetkeä, jolloin joku lopettaa yrittämästä.
Mutta kielimalleissa on ominaisuuksia, joista voi oppia myös ilman tekoälyä. Selitystapaa voi vaihtaa. Kysymyksen saa esittää uudestaan. Asiaa voidaan lähestyä eri suunnasta. Yksi väärä vastaus ei päätä keskustelua. Eikä oppijan tarvitse aina edetä siitä kohdasta, jonka joku muu on valinnut lähtöpisteeksi.
Mitä opettaja voi kokeilla: kolme pientä liikettä
- Katso ja kysy, millaisia ongelmia oppilas jo ratkoo sujuvasti. Kiinnitä huomiota myös siihen, miten hän selittää ratkaisuaan. Käytä sitä selitystapaa uutta asiaa opettaessa.
- Vaihda selitystä tai esimerkkiä. Sama asia voidaan sanoa monella eri tavalla. Yhden toimimattomuus ei tarkoita, etteikö mikään toimisi.
- Etsi yhteys oppilaan maailmaan. Se voi olla harrastus, lempipeli, historiallinen henkilö tai mikä tahansa, jonka kautta aihe alkaa tuntua todelliselta.
Nämä eivät ole valmis menetelmä. Ne ovat katseen suunnan muutos: mitä oppilas jo osaa, ja minkä kautta hänelle avautuisi reitti myös vaikeaan asiaan.
Kokeile seuraavalla viikolla vaikkapa yhden oppilaan tai pienen ryhmän kanssa, jonka kanssa sinulla on jo luottamuksellinen suhde. Tee se havainnoimalla ja kysymällä, ei julistamalla. Et välttämättä löydä ovea heti. Mutta katse, joka etsii vahvuutta, voi löytää enemmän kuin katse, joka keskittyy puutteeseen.
En tiedä tähän yhtä pedagogista ratkaisua, enkä usko, että sellaista on. Mutta olen alkanut epäillä yhtä asiaa aika vahvasti: oppilaan ”heikkous” voi joskus olla enemmän käyttöliittymäongelma kuin kykyongelma.
Hyvä opettaja ei ehkä ole vain ihminen, joka osaa selittää asian hyvin. Hän voi olla ihminen, joka huomaa, milloin selitys ei kohtaa juuri tätä oppilasta, ja uskaltaa kokeilla toista ovea. Joskus sillä voi olla paljon suurempi vaikutus kuin yhdellä arvosanalla. Se voi muuttaa kokonaan sen, mitä ihminen kuvittelee olevansa kykenevä oppimaan.