Ihmisen tekemä tarvitsee määritelmän, ei nostalgiaa.

Suomessa on käynnissä hanke nimeltä Ihmisen tekemää. Sen etusivulla sanotaan: ”Synteettinen häly uhkaa peittää ihmisen äänen” (ihmisentekemaa.fi). Varoitus on aiheellinen. Generatiivinen tekoäly on tehnyt tekstin, kuvien ja videoiden tuottamisesta niin halpaa, että verkko täyttyy sisällöstä, jonka tarkoitus on usein vain vangita huomio. Ihmisen ääni hukkuu helposti siihen massaan.

Mutta hankkeen nimi on myös kysymys, johon mikään julistus ei yksin vastaa: mitä ”ihmisen tekemä” tarkoittaa, kun ihminen ei enää tee kaikkea itse? Ja missä kohtaa tekeminen muuttuu päättämiseksi?

Puulusikka on helppo tapaus

Hankkeen sivuilla ihmisen tekemistä havainnollistetaan esimerkiksi käsin kirjoittamisella, paperille piirtämisellä, nikkaroinnilla ja kokkaamisella. Nämä ovat hyviä asioita, mutta ne ovat helppoja tapauksia. Ne kuvaavat maailmaa, jossa tekijä tekee kaikki työvaiheet itse. Nykyinen kysymys alkaa vasta sieltä, mihin puulusikka ei yllä.

Entä kirjailija, joka kirjoittaa kaiken itse mutta pyytää tekoälyä etsimään argumenttiensa heikkoudet? Entä ohjelmoija, joka suunnittelee sovelluksen rakenteen mutta antaa tekoälyavustajan kirjoittaa suuren osan koodista? Entä muusikko, joka pyytää sata luonnosta, hylkää niistä 99, leikkaa yhden osiin ja kirjoittaa sanat uudelleen? Entä tutkija, joka antaa koneen luokitella aineiston mutta tekee tulkinnan itse? Entä kuvittaja, joka lisää kuvaan yhden generoidun yksityiskohdan? Entä ihminen, joka ei kirjoita ensimmäistäkään virkettä, mutta ohjaa syntynyttä tekstiä kolme tuntia, purkaa sen osiin, rakentaa sen uudelleen ja tarkistaa jokaisen väitteen?

Missä näistä tekijyys katoaa? Puulusikka ei enää vastaa, koska se on rakennettu välttämään vaikein kysymys.

Tekijä, omistaja ja vastuunkantaja eivät ole sama asia

Sana ”tekijyys” sekoittaa helposti kolme eri kysymystä. Ensimmäinen koskee prosessia: kuka teki työn? Toinen koskee oikeuksia: kuka omistaa teoksen? Kolmas koskee sitä, kuka vastaa siitä, mitä teoksessa sanotaan ja millaisia seurauksia sillä on.

Nämä kysymykset liittyvät toisiinsa, mutta ne eivät ole sama asia. Päätoimittaja voi vastata lehdessä julkaistusta tekstistä kirjoittamatta sitä itse. Tekijä voi myydä teoksen oikeudet menettämättä asemaansa sen tekijänä. Kun puhumme ”ihmisen tekemästä”, kysymys on siksi tarkennettava: puhummeko siitä, kuka teki, vai siitä, kuka omistaa ja vastaa?

Tämä kirjoitus keskittyy ensimmäiseen kysymykseen. Sitä ei ratkaista logolla vaan sillä, mitä ihminen on prosessissa oikeasti tehnyt.

Päätösvalta on parempi mittari kuin painallukset

Hankkeen omassa UKK:ssa on toinen, kiinnostavampi määritelmä. Siellä sanotaan, että olennaista on, että ”henkinen omistajuus ja luova hallinta säilyvät ihmisellä koko prosessin ajan”. Tekijä valitsee näkökulman, päättää mitä ja miksi haluaa sanoa, ja muotoilee ajatuksensa omalla äänellään.

Tätä on syytä katsoa sellaisena kuin se on: hankkeen omana itseymmärryksenä ja osana sen kampanjaviestiä, ei neutraalina tai laajasti vakiintuneena määritelmänä. Silti se on hyödyllinen. Se siirtää katseen tuotantotekniikasta päätöksentekoon.

Jos määritelmän ottaa tosissaan, tekoälyn käyttö ei automaattisesti tee teoksesta epäinhimillistä. Ratkaisevaksi nousee se, mitä ihminen teki: kuka asetti tavoitteen, kuka valitsi suunnan, kuka hylkäsi huonot ehdotukset, kuka tarkisti väitteet ja kuka lopulta seisoi lopputuloksen takana.

Näin tekijyys alkaa näyttää vähemmän kysymykseltä siitä, kuka painoi näppäimiä, ja enemmän kysymykseltä toimijuudesta. Toimijuus tarkoittaa tässä yksinkertaisesti kykyä asettaa päämäärä, arvioida välivaiheita ja kantaa vastuu lopputuloksesta.

Mutta raja jää vielä auki: kuinka paljon hallintaa vaaditaan? Ääriesimerkki auttaa. Jos tilaan koneelta valmiin tekstin ja julkaisen sen sellaisenaan, olen asettanut tavoitteen ja hyväksynyt tuloksen. Olenko tekijä? En välttämättä. En ole nähnyt välivaiheita, en ole hylännyt tai muokannut ehdotuksia enkä välttämättä osaa sanoa, miksi juuri nämä ratkaisut ovat oikeita. Silloin tekijyyden perusteleminen on vaikeaa, koska päätösvalta on rajoittunut tilaukseen ja hyväksyntään. Mitä enemmän ihminen hylkää, muuttaa, ymmärtää ja ohjaa, sitä helpommin lopputulos on hänen.

Hankkeen määritelmä puhuu myös siitä, että tekijä muotoilee ajatuksensa omalla äänellään. Tässä kohdassa on syytä hidastaa. Kielimalli tuottaa tekstiä tilastollisesti valtavasta harjoitusaineistosta, joten sen kieli muistuttaa aineiston tyyppipiirteitä. Se ei kopioi ketään yksittäistä ihmistä, mutta se ei myöskään puhu mistään yksittäisestä elämästä. Milloin sen muotoilemasta virkkeestä tulee minun? Vastaako vasta sitten, kun muotoilen sen uudelleen omin sanoin, vai riittääkö tietoinen valinta ja perusteellinen editointi? Yksiselitteistä vastausta tuskin on. Se on aidosti avoin kysymys, jota ”ihmisen tekemä” -merkki ei ratkaise.

Tekoälyllä tehty ei tarkoita vaivatta tehtyä

Tätä eroa on helpompi hahmottaa, kun on itse työskennellyt tekoälyn kanssa. Kerron oman esimerkkini: verkkosivuni on rakennettu vahvasti tekoälyn avulla. En ole kirjoittanut jokaista koodiriviä itse, enkä yritä väittää niin. Ilman tekoälyä sivut eivät todennäköisesti olisi saaneet nykyistä laajuuttaan.

Väite ”tekoäly teki sivut” piilottaa kuitenkin lähes koko prosessin. Sivusto ei syntynyt yhdellä kehotteella. Työ on ollut kokeilua: olen rikkonut ratkaisuja ja korjannut niitä, vaihtanut arkkitehtuuria, testannut käyttöliittymiä ja mobiilinäkymiä, opetellut versionhallintaa eli järjestelmää, joka pitää kirjaa koodimuutoksista, selvittänyt virheilmoituksia ja miettinyt tietoturvaa. Olen myös halunnut oppia itse edes vähän koodausta, jotta tekoäly ei olisi minulle pelkkä musta laatikko.

Tekoäly on ollut mukana lähes koko ajan. Niin olen ollut minäkin. Jos tekoäly kirjoittaa minulle funktion, mutta minun on ymmärrettävä, miksi se ei toimi, muutettava sen rakennetta, testattava se uudelleen ja lopulta päätettävä, kelpaako ratkaisu, kuka teki työn? En kutsu itseäni ammattikoodariksi. Mitä enemmän olen rakentanut tekoälyn avulla, sitä enemmän arvostan ohjelmistokehitystä käsityönä. Hyvä koodi ei ole vain rivejä, jotka sattuvat toimimaan. Sen takana on arkkitehtuuria, intuitiota, virheiden ennakointia ja hiljaista osaamista, joka ei näy valmiissa tuotteessa.

Ulkoistettu ajattelu ei alkanut tekoälystä

Tämä ei tarkoita, etteikö tekoäly voisi myös ohjata ajattelua. Kielimallille voi antaa tehtäväksi etsiä argumentista heikkoudet, esittää paras vastaväite tai kysyä, mihin väitteeseen tarvitaan lähde. Näin käytettynä se voi viedä ajattelua eteenpäin. Yhtä hyvin sille voi antaa vallan päättää, mitä sanotaan ja miksi.

Ajattelun ulkoistaminen on kuitenkin paljon vanhempi ilmiö kuin tekoäly. Ihminen on voinut antaa ajattelunsa konsultille, mainostoimistolle, suositusjärjestelmälle, hakukoneen ensimmäiselle osumalle tai toiselle ihmiselle, jonka mielipiteen hän kopioi sellaisenaan. Tekoäly ei keksinyt tätä mahdollisuutta.

Mutta pelkkä ”näkyvämmäksi tekeminen” ei kerro koko muutosta. Konsultilta tilattu puheenvuoro on toisen ihmisen näkemys, ja sen alkuperästä voi kysyä. Kielimalli taas tuottaa rajattomasti uusia muotoiluja ja voi tarvittaessa asettua myös vastaväitteiden esittäjäksi. Kun delegointi voi koskea koko ajatteluprosessia, kyse on mittakaavaltaan ja rutiiniltaan erilaisesta ilmiöstä. Siksi rajan paikkaa on mietittävä tarkemmin kuin sanomalla, ettei mikään ole muuttunut.

Synteettinen häly on riskialtis käsite

Synteettinen häly on osuva ilmaus silloin, kun se tarkoittaa automaattisesti tuotettua sisältömassaa, jonka tehtävänä on täyttää hakutuloksia, kalastella klikkejä tai ruokkia algoritmeja. Tekoälysisältö, huono sisältö, geneerinen sisältö, kaupallinen sisältö ja automaattinen roska eivät kuitenkaan ole sama asia.

Ihminen on osannut tuottaa roskaa ilman tekoälyä. Internet todisti sen jo kauan ennen ChatGPT:tä. Vastaavasti tekoälyn avulla voi rakentaa sellaista, jonka takana on valtavasti ihmisen työtä, ajattelua, kokemusta ja valintoja. Jos nämä kaikki niputetaan yhdeksi käsitteeksi, keskustelu menee helposti ohi itse asiasta.

Ironia, joka ei olekaan ironiaa

Ihmisen tekemää -hanke joutuu itse saman rajan äärelle. Hanke kertoo, että sen sivuston tekninen toteutus on tehty pääasiassa Lovable-nimisellä tekoälytyökalulla, joka tuottaa verkkosivukoodia pyynnöstä (ihmisentekemaa.fi). Rakenne, tekstit ja visuaalisuus ovat hankkeen mukaan kuitenkin ihmisten tekemiä.

Helppo veto olisi sanoa: ihmisen tekemää puolustava hanke rakensi sivunsa tekoälyllä. Mutta tämä ei välttämättä ole ristiriita. Se on pikemminkin osoitus siitä, että hankekin joutuu käytännössä hyväksymään jonkinlaisen tekoälyavusteisen ihmistekijyyden. Lovable tuotti koodia. Ihminen määritteli sivuston tarkoituksen, valitsi sisällön, hyväksyi visuaalisen suunnan ja päätti julkaista sivuston.

Yksittäinen hankkeen verkkosivu ei tietenkään todista, että koko vastakkainasettelu olisi jo ylitetty. Se osoittaa vain, että tämä tapaus ei mahdu puhtaaseen jakoon ihmisen ja koneen välillä. Ja jos hankkeen oma sivusto on sen mielestä ihmisen tekemä, yksinkertainen vastakkainasettelu on jo käytännössä jätetty taakse.

Käsitettä testataan rajalla

Juuri tästä syystä hankkeelta kannattaisi toivoa lisää rajatapauksia. Ei lisää puulusikoita, vaan tekoälyavusteinen artikkeli ja kysymys siitä, onko se ihmisen tekemä. Tekoälyllä ohjelmoitu verkkopalvelu. Generatiivista tekoälyä hyödyntävä taideteos. Kokonaan ilman tekoälyä kirjoitettu, mutta kaupallisen optimoinnin ohjaama artikkeli. Jokainen näistä pakottaa sanomaan, miksi raja kulkee juuri siinä kohtaa.

Käsitettä ei testata siellä, missä vastaus on itsestään selvä. Sitä testataan rajalla.

Jos tekijyys ymmärretään toimijuutena, tärkein kysymys ei ole ”kuka painoi näppäimiä” vaan ”kuka päätti ja seisoo lopputuloksen takana”. Tämä ei tarkoita, että jokainen tekoälyn kanssa työskennellyt olisi automaattisesti tekijä. Se tarkoittaa, että tekijyyttä kannattaa etsiä toimijuudesta, ei välineestä.

Raja ei kulje ihmisen ja koneen välillä. Se kulkee toimijuuden ja toimijuudesta luopumisen välillä. Ja jos todella haluamme puolustaa ihmisen tekemää, juuri siitä rajasta meidän pitäisi puhua. Tulevaisuuden ”ihmisen tekemä” saattaa olla yhä useammin jotakin, jonka ihminen on päättänyt tehdä yhdessä koneiden kanssa.