Sama tekoälyuutinen voi näyttäytyä aikuiselle kysymyksenä työelämästä, nuorelle kysymyksenä omasta paikasta: onko minulle siellä enää tilaa? Huoli on ymmärrettävä, mutta sitä ei saisi päästää muuriksi aikuisen ja nuoren väliin. Tämä teksti ei tarjoa valmista kuvaa tulevaisuudesta, vaan yrityksen istua saman pöydän ääressä.
Monella aikuisella on jo historiaa, työkokemusta ja mielikuva maailmasta ennen muutosta. Nuori rakentaa vasta käsitystä siitä, mihin maailmaan on tulossa. Jos kaikki viestit tulevaisuudesta ovat varoituksia – työpaikat katoavat, tekoäly korvaa ihmiset, mihinkään kuvaan ei voi luottaa – tulevaisuus voi helposti alkaa näyttää uhalta. Siksi aikuisen vastuu ei ole vain varoittaa. Meidän pitäisi myös rakentaa jotain, jonka äärelle nuori voi kutsua.
Kielto on helppo: älä käytä, älä luota, älä anna tietojasi. Monessa on järkeä, mutta kielto kertoo lähinnä aikuisen pelosta eikä opeta, miten järjestelmä toimii. Paljon tärkeämpiä kysymyksiä ovat: Mistä tämä vastaus tuli? Voiko se olla väärässä, ja miten sen tarkistaisimme? Mitä tietoa sille kannattaa antaa, mitä ei? Kuka tämän rakensi, mitä se optimoi ja kuka hyötyy? Voinko kieltäytyä tai katsoa konepellin alle? Mitä voisimme rakentaa tällä yhdessä?
Tällaisten kysymysten äärellä tekoäly lakkaa olemasta kielletty automaatti ja muuttuu tutkittavaksi kohteeksi. Tulevaisuuden tärkeä taito saattaa olla koneen epäileminen: En usko vielä, näytä perusteet. Siihen kuuluu kyky huomata ero sujuvan tekstin ja hyvän tiedon välillä sekä nähdä, milloin järjestelmä yrittää ohjata käyttäytymistä. Tämä on medialukutaitoa, joka on saanut uusia kerroksia: mukaan tulevat datan, algoritmien ja vaikuttamisen kysymykset.
Meillä on taipumus neuvoa nuoria sen maailman perusteella, jonka itse tunnemme: hanki tämä tutkinto, opiskele tämä ammatti, saat vakaan työn. Monelle se on ollut hyvä neuvo. Emme kuitenkaan tiedä, miten hyvin kaikki vanhat reitit säilyvät. Koulutus ei ole turhaa, mutta sen rinnalle tarvitaan kykyä oppia uudelleen, yhdistellä aloja, tunnistaa huonoa tietoa ja työskennellä koneiden kanssa ilman, että kone alkaa ajatella puolesta. Ehkä myös kykyä kuvitella asioita, joita ei vielä ole.
Aikuisen ei tarvitse tietää kaikkea. Nuori saattaa tuntea jonkin työkalun paremmin kuin minä tai sinä, mutta se ei tee aikuisesta tarpeetonta. Aikuisella voi olla elämänkokemusta, suhteellisuudentajua, riskin tajua ja kykyä sanoa, että yksi epäonnistuminen ei ole maailmanloppu. Kuvittele oppimistilanne, jossa nuori ymmärtää työkalun, aikuinen ymmärtää jotain maailmasta, ja molemmat tietävät osan. Sitten rakennetaan yhdessä.
Tekninen etumatka vanhenee nopeasti, kyky keskustella hitaammin. Jos nuori voi sanoa: Törmäsin tällaiseen, en tiedä onko tämä hyvä idea, meillä on jotain todella arvokasta. Jos reaktio kaikkeen uuteen on pilkka, kauhistelu tai kielto, nuori ei välttämättä lopeta teknologian käyttöä – hän lopettaa siitä kertomisen. Se olisi paljon vaarallisempi lopputulos.
Olen itse rakentanut tekoälyn ympärille järjestelmiä, joissa vastaukset voi jäljittää ja ihminen säilyttää lopullisen päätösvallan. Ajatus on yksinkertainen: teknologian ei tarvitse olla taikuutta. Sen voi avata, sitä voi tutkia, sen kanssa voi riidellä, sen sääntöjä voi kysyä ja sen päälle voi rakentaa parempia sääntöjä. Tällaiseen tekemiseen haluaisin kutsua nuoria – ja heidän kanssaan aikuisia. Minulla ei ole valmista opetussuunnitelmaa; opettelen itsekin. Prosessin voi silti tehdä yhdessä.
Jos tulevaisuus näyttäytyy vain suurten yhtiöiden rakentamana koneena, johon pitää sopeutua, asetelma on ankara. Toimijuus syntyy toisenlaisesta kokemuksesta: minä voin rakentaa sovelluksen, tutkia algoritmia, löytää virheen, suunnitella paremman käyttöliittymän tai tehdä työkalun ihmisille, jotka järjestelmät unohtavat. Se on toisenlaista kuin kuluttaminen.
Tämä ei ole utopia. Tekoälyyn liittyy todellisia ongelmia: työelämän muutoksia, valtaa, väärää tietoa, tietoturvariskejä, manipulointia ja riippuvuutta järjestelmistä, joita harva ymmärtää. Juuri siksi nuoria ei pidä työntää keskustelun ulkopuolelle: he elävät pisimpään seurausten kanssa, joten heidän pitäisi päästä myös rakentamaan ratkaisuja.
En tiedä tarkasti, millainen maailma tästä tulee. Tuskin tietää kukaan muukaan. Tiedän kuitenkin, mitä en haluaisi menettää: uteliaisuutta, kykyä välittää toisesta enemmän kuin järjestelmän tehokkuudesta, rohkeutta rakentaa, oikeutta epäonnistua ja yhteyttä sukupolvien välillä. Nuori ei tarvitse aikuista, joka osaa ennustaa tulevaisuuden. Hän tarvitsee joskus vain aikuisen, joka uskaltaa katsoa samaa epävarmuutta ja sanoa: En minäkään tiedä vielä. Katsotaan yhdessä.
Tulevaisuutta ei ole kirjoitettu valmiiksi. Siihen saa koskea, kysyä ja rakentaa. Ehkä tärkein asia, jonka voimme antaa nuorille, on lupa tehdä niin.